Uuden edessä!

Tänään oli ihan tavallinen aamu. Heräsin ja otin auki ensimmäiseksi facebookin. Silmiini siellä osui teksti äidistä joka menetti pienen, viisivuotiaan pojan syövälle. Tuli avioerokin siinä. Silti äidin piti jatkaa elämää eteenpäin, koska oli pienempi poika, täytyikin jaksaa! Tuli hetkellisesti todella surullinen olo. Kyyneleitä pyyhkiessä tyynyn kulmaan huutelin heipat kuopukselle eteiseen joka oli lähdössä kouluun. Mun lapsi, kaikki lapset on elossa ja terveinä, melkein tunsin huonoa omaatuntoa, kun ajattelin lapsensa menettänyttä äitiä. Muistinko mä oikeesti olla oikeista asioista onnellinen. Onko kaikki aika mennyt asioiden vatvomiseen ja miettimiseen, papereiden täyttämiseen, pettymyksien itkemiseen ja miten me pärjätään kysymyksiin...
Nousin istumaan ja kuuntelin hiljaisuutta. Katselin ympärilleni kodissamme ja mietin että mitä hemmettiä mä olen tässä tekemässä...?
Ihan kun joku olisi avannut mun silmiä yhtä-äkkiä tuon äidin tarinan kautta. Niinkuin ilmaan olisi heitetty kysymys että jos tämä äiti selvisi tuosta osasta elämäänsä, etkö muka sinäkin selviä? Unohditko itsesi johonkin? Olisko elämällä tarjota jotain toista ovea, olenko edes yrittänyt avata? Missä mun rohkeus ja itsevarmuus on?

Istuin sohvalle teekupin kanssa ja soitin muutaman puhelun. Toisen puhelun lopussa tiesin mitä mun oli tehtävä! Se tunne oli äärimmäisen voimakas. Se kupli mun mahassa ja mä hymyilin yksin sohvalla. Se hymyily tuntui oikeasti pitkästä aikaa hyvälle. Tiesin että tää päätös oli ainoa oikea tässä tilanteessa! Ja sitten soitin vielä yhden puhelun jossa kerroin haluavani lopputilin!

Lähtiesssäni työpaikalle kirjoittamaan papereita ja tyhjentämään kaappiani, ei lähtenyt auto käyntiin. Voihan kukka ja nauru, tää  ei oo totta. Naapurille huikkaus, annatko virtaa. Mutta mua ei suututtanut eikä musta tuntunut että taas mulle, vaan ajattelin että tää on tätä mun hassua elämää, mutta mä oon ihan kohta tekemässä yhden mun elämäni suurimmista ja tärkeimmistä päätöksistä tähän asti. Auton käyntiin saaminen olis pikku juttu :)

Kaikki katkeruus ja huonot fiilikset oli tipotiessään. Työtodistukseen nappasin kiitettävät arvostelut. Kiitos ja kumarrus, oli kiva olla, mutta nyt on aika jatkaa matkaa.
Tulevaisuus näyttää minne. Yksi tie päättyi, pääsin umpikujalta takaisin maantielle, siltä nyt tuntuu!
Olen onnellinen ja mulla hitto vie on oikeus siihen! ♥