Pieni pala tarinaa...

Aika pitkälti olen blogissani pysytellyt yksityisyydessäni liipa laapa jutuissa, mutta nyt aion kertoa yhden tarinoistani teille, henkilökohtaisen kokemuksen, elämästä ja tunnetilasta, mitä elän juuri tällä hetkellä.
Mietin onko tämä oikea paikka, uskallanko ja pystynkö avautumaan, löytyykö kohtalotovereita kunnes tajusin että kaikkien sisustuspirkkojen ja bloggareiden takana on aina ihminen ja menneisyys, oma tarina. Elämä ei ole vaan köyhää hopeeta ja ihania kukkia, uusia verhoja ja elämysmatkoja. On myös pesemättömiä pyykkivuoria, masennusta, sairauksia ja epäreilua kaveruutta. Paljon muutakin, esimerkiksi tämmöinen pieni tarina....

Olin melkein 13-vuotta kotiäitinä. Mä tykkäsin, hetkeäkään en vaihtaisi pois! Äiti ammattina oli ja on maailman tärkeintä, ihan parasta minusta. Mikään muu ei ravistele ja opeta elämästä niin paljon, ei myöskään miltään firmalta saa niin hyviä henkilöstöetuja ja bonuksia, kuin lapsilta. Kuitenkin tuli aika jolloin halusin vähän muutakin. Oli pakkokin haluta. Nuorimmainen, viides lapsi alkoi olla tarhaikäinen, vaipoista ja tutista irtaantunut ihmisen alku ♥ Pääsinkin töihin ja puolentoista vuoden päästä sain vakituisen työsuhteen, olin onnekas ja onnellinen!
Neljä vuotta tein vuorotyötä. Kasvatin muksuja, hoidin kotia ja elin mieheni kanssa ruuhkavuosia. Kunnes sitten yhtenä päivänä peukaloni vaan kipeytyi. Ilman syytä, ilman lupaa, liian yhtä-äkkiä!
Siitä se kaikki alkoi. Pienestä peukalosta! Tutkimuksia, lääkäreitä, kirurgeja ja lopulta leikkaus. Pikku juttu. Tai niin sen piti olla!
Leikkauksen jälkeen haava parani hitaasti, sitä hoidettiin ja vihdoin kahden kuukauden päästä leikkauksesta pääsin töihin. Takaisin normi ihmiseksi...
Kerkesin olla viisi päivää töissä, kun karmea kipu iski. Saman käden olkapää kipuili josta peukaloa leikattiin.
Sairaslomalle, tutkimuksia, lisää tutkimuksia... Kesä 2012 jäi mieleen kysymys merkkinä, mitä ihmettä tapahtuu? Olin aina ollut perusterve, kaikki oli suurta hämmennystä. Leikkauksessa oli tapahtunut virhe, ehkä, luultavasti. Kipu oli läsnä koko ajan.
Syksyllä suljettiin pois ms tauti ja borrelioosi diagnoosit, voitte arvata kuinka pelotti odottaa tuloksia. Magneettiputkea, hermoratatutkimuksia ja verikokeita litra kaupalla..
Sitten lähete Helsinkiin, Orttonille. Viikon tutkimus jaksoja kolme. Apua, en ollut ollut ikinä erossa pienemmistä lapsista niin kauaa, en ikinä yksin päivää kauempaa... mutta kaikkeen tottuu ja se kannatti. Niissä viikoissa opin elämästä paljon. Löysin kultaakin kalliimpaa vertaistukea, jouduin pysähtymään, kuuntelemaan itseäni ja kehoani.
Rentoutus harjoitukset!!! Vieläkin tulee nauru kun niitä muistelee, ne oli vaikeinta ikinä aluksi.
Minun joka olin vaihtanut kakkavaippoja toisella kädellä tiskatessani, pyyhkinyt vuotavan nenän samalla kun leiponut kakkua ja viikannut pyykkejä, olisi pitänyt istahtaa säkkituoliin, kuunnella musiikkia, sulkea silmät ja antaa itselleni hiljainen rauhoittava hetki, itsekkäästi minulla olisi ollut mahdollisuus vaan olla...
Mutta miten sitä voi pysähtyä 100km elämänvauhdista suoraan säkkituoliin, ei mitenkään... Mutta sitten lukuisien kertauksien jälkeen, oppimalla, etsimällä minulle se oikea tapa rentoutua, löysin jotain arvokasta, en ikinä olisi osannut arvata kuinka tehokasta apua rentoutumisesta on kivunhallintaan. Henkinen tasapaino ja hyvinvointi on niin lähellä fyysisen tasapainon kanssa että ilman toista ei ole toista, joten oli aika alkaa ymmärtämään pysähtyä, kuunnella ja antaa itselleen armoa ♥
Vuonna 2013 parantelin itseäni, opettelin kulkemaan hitaammin, opettelin elämään kivun kanssa, helpottamaan sitä sekä jouduin luopumaan sen hetkisestä työnkuvasta. Kaiken hyväksyminen oli raskasta!
2014 aloitin ammatillisen kuntoutuksen. Kävin Helsingissä sisustussuunnittelu koulua ja olin sisustusliikkeessä töissä. Kesällä lopetin ammatillisen kuntoutuksen ja siirryin vakituisessa työpaikkassani eri työpisteeseen ja nautin elämästä. Pitkästä aikaa pärjäsin! Elin haaveita todeksi ♥

Vuodesta 2014 tähän päivään on tehty matkaa. Hetkellisen ammatillisen hyvän jakson ja kipujen kanssa pärjäämisen jälkeen puuttui kohtaloon moni ihminen ja monet asiat. Väliin mahtuu myös ihania muistoja reissuilta, sisukkuutta ja onnellisia hetkiä.
Vuosi 2016 syksystä tuli lopullisen luovuttamisen aika. En jaksanut enää taistella kipua vastaan, tehdä työtä jossa koko ajan olen kipeä, en pärjännyt fyysisesti, oli tullut aika sulkea ovia ja avata sitten joskus uusia.  Jäädessäni sairaslomalle syksyllä en oisi arvannut tästä tulevan kaiken kokemuksieni ja pettymyksieni jälkeen vieläkin rankempaa. Oli minusta jo tarpeeksi iso asia luovuttaa, kuunnella vihdoin lääkäreiden mielipiteitä ja olla samaa mieltä neljän vuoden taistelun jälkeen, jättää vakituinen työ ja hypätä tuntemattomaan. En arvannut että hyppäisin isoon mustaan aukkoon johon itse olisi täytynyt ottaa taskulamppu mukaan nähdäkseen valoa...

Toissapäivänä kun kirjoitin tämän vuoden ensimmäistä blogipostausta en tiennyt samalla että tulevaisuuden kohtaloani pyöriteltiin papereina jonkun vieraan kädessä. Lupasin tämän olevan hyvänolon vuosi, kerroin olevani enemmän täynnä toiveikkuutta kun monina vuosina. Kaikki oli kiinni asenteesta, kirjoitin! Tänään tässä, pääkipuisena ja surullisena kirjoittaessani, allekirjoitan nämä sanat entistä vahvemmin.
Jos nyt jään tähän itkemään ja huutamaan.
Jos annan toivon lähteä kokonaan pois, hylkään iloisen elämänasenteeni, en luota rakkaimpien ihmisten tukeen, mitä minulle jää?

Sain päätöksen kelalta. Siinä kerrottiin että ovat hylänneet sairaspäivärahani ja siitä tehdyn valituksen, laittaneet sen eteenpäin valituslautakuntaan jossa odotus aika voi olla VAAN vaivainen vuosi... olivat hylänneet asumistuki hakemuksen koska mun vuositulot tästä eteenpäin on niin paljon ettei ole mahdollista hakea sitä... Hysteerinen nauru jo tuli tässä kohtaa!! Minä jolle määrätty sairaslomaa kesään asti vähintään, on keksitty jostain jo valmiiksi hitonmoiset tulot tulevaisuuteen, vaikka juurihan sairaspäivärahanikin hylättiin...
Olen ollut nollatuloinen jo Joulukuun alusta lähtien...
Onneksi muutamassa numerossa osattiin neuvoa eteenpäin, mumisten myönnettiin jossain kohtaa myös virkailijan virhe, mutta ei se sitä tunnetta, että olet täysin arvoton, yhtä-äkkiä yhteiskunnalle, vienyt mihinkään...
Menin nettiin ja googletin kohtalotovereita, aluksi kun uskoin ettei näin voi käydä ikinä kenellekkään muulle, tässä on oltava suuri väärinkäsitys, mutta eipä ollut väärinkäsitystä, kohtalotovereita kyllä nettipalstat pullollaan. Toinen toistaan hurjempia ja kurjempia kohtaloita.
Yksi kysymys jäi yli muiden!!!
Miten ihmeessä lääkäri joka ei ole nähnyt potilasta, lukenut vain papereita voi kumota kahden eri lääkärin lausunnon siitä että potilas on työkyvytön?? Minulla niitä oli 12 A4 kokoista arkkia täynnä tekstiä ja tuloksia tutkimuksista. Tämähän oli vaan yhden pienen ihmisen kysymys joka jää vaille vastausta mutta jään miettimään varmasti moneksi päiväksi miten joku vakavammin sairas, syöpäpotilas vaikka jaksaa tämän kaiken väännön, paperisodan ja odotuksen. Epätietoisuus elämän jatkumisesta on jo siinä vaiheessa niin suuri asia...

Kuitenkin elämä jatkuu, kohta lapset tulee koulusta ja täytyy jaksaa mennä eteenpäin. Onneksi on mies joka käy töissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää mitä tapahtuu jos toisen aikuisen tulot häviää kokonaan lapsiperheessä. Kävin läpi päivityksiäni facebookissa ja vastaan tuli mieletön energia ja positiivisuus eletyistä muistoista. Kaivoin Jutan voimakirjan ja unelmieni vuosi kalenterin esiin. Mielettömiä vinkkejä ja positiivista tsemppiä kirjat pullollaan. Kohta ehkä laitan ystävälle viestiä ja saan virtuaali halit sitä kautta ♥ Siksipä luulen että vaan hetkeksi nyt herpaannun kulkemaan tämän pettymyksen läpi, hiljennyn ja itken raivon pois suihkun mukana illalla. Kohta, jo ehkä huomenna jaksan hymyillä ja ajatella että tässä on taas mun elämään yksi kasvamisen paikka.
Eikö sitä sanota että paistaahan se aurinko risukasaankin, ainakin joskus ;) ♥
Ihanaa loppuviikkoa sinulle ♥