Suuria pieniä sanoja ♥

Tiedättekö kuinka ihminen voi muuttua sokeaksi monen asiankohdalla elämässä ilman että huomaa sitä moneen aikaan? Ihminen, joka on aina pitänyt itseään oman tien kulkijana, itsepäisenäkin, seuraten omia haaveita ja unelmiaan ehkä itsekkäänäkin hieman sen takia, huomaakin yhtenä päivänä ettei asia nyt ihan niin ole välttämättä ollutkaan enää pitkään aikaan! Huomaa olevansa ollut jonkun aikaa jo joku muu, suorittavansa sitä mitä ehkä muut odottaa tai haluaa, ja tuntee voivansa pahoin siitä koska niin ei vaan ole tarkoitettu,  ei minun kohdallani!

En ole ikinä arvottanut ihmisiä heidän ammattinsa kautta. En kumartaisi enempää presidentille kuin työttömällekkään, molemmat on niin kauan samalla tasolla minun silmissäni ennenkuin pääsisin samaan kahvipöytään juttelemaan heidän kanssaan. Se kummasta tulisi ystäväni, olisi kiinni ihmisen muista puolista ja arvomaailmasta, mutta ei ammattinimikkeestä tai lompakon paksuudesta missään tapauksessa!!

Tää vuosi on ollut täynnä väsymyksen tunnetta. Toki toki iloisiakin asioita on ja paljon, mutta kaikkia päiviä on jollain tavalla varjostanut väsymys. Mä oon miettinyt pääni puhki. Vuodesta 2011 asti olen taistellut käden kipuilujen , tutkimusten, pelkojen, toimenpiteiden, työpaikan ja positiivisen mielen kanssa rinta rinnan. Mulle on moni lääkäri sanonut suoraan etten mä pystyis, mutta mä aina päätin että kyllä pystyn, koska vakinainen työpaikka ja enhän mä voi nyt luovuttaa herranjumala millään koska en voi, koska mä en oo luovuttaja!! Kunnes mä havahduin viime viikolla kysymykseen olkapään ollessa kolmen työpäivän jälkeen niin tulessa ja kipeä että MIKSI ihmeessä mä en voisi luovuttaa?? Mähän olen luovuttanut aikaa sitten, luopunut omasta onnellisuudestani kun olen yrittänyt vaan pärjätä ja pärjätä... Onko luovuttamista jos on tarpeeksi rohkea tekemään päätöksen omasta elämästään?

Mä en oo aikoihin käynyt muiden blogeissa, vaikka rakastan just sitä, ihastella muiden koteja ja saada vinkkejä. Mä en oo aikoihin pitänyt maalipensseliä kädessä. En jaksanut lähteä ulkoilemaan enkä tuntenut arjessa pärjäämisen tunnetta. Kotoilu sohvalla ei oo nostattanut lämmintä onnen tunnetta pintaan vaan mielumminkin on tuntunut stressaavalta, että senkin energian käyttäisi pärjäämiseen kivun kanssa tai sitten jos oli parempi jakso niin kipuun valmistautumiseen....

Tällä viikolla sitten löysin kokonaisen oman itseni taas pitkästä aikaa!! ♥
Mä löysin niitä tunteita mitkä on pitkään ollut laimeita ja vaisuja. Mulle tuli taas taito kääntää huono juttu hyväksi jutuksi :) Se on ollut aina mun vahvuus kunnes hetkeksi johonkin piiloutui.
Kipu tähän kohtaa oli kun kohtalo. Sen jaksoi vastaanottaa ja se toikin yllätys vastauksen. Mä en enää jaksa. En jaksa tehdä työtä jossa selvästi en pärjää. Vielä ratkaisut on puolikkaita mutta muutos on varma. Poikkesin ajatusristeyksestä eri suuntaan kun aikaisemmin ja jo nyt tuntuu huikeelta :)

Sen  mä tiedän missä mä pärjään ja olen onnellisimmillani. Äitiys on "ammateista" ihan paras ja palkitsevin. Lapsen kädet kaulalla tai lämmin kiitos ruokapöydästä noustessa, on parempi bonus kuin tukku seteleitä. Mulla on koti jossa viihdyn ja aviomies joka on jo kaikki töyssyt ja mutkat mun kanssa läpikäynyt. Mummina olo täydentää tämän ihan kaiken!! Joten eiköhän me tässä pärjätä ♥
Tulevaisuus tuo mulle sitten sen mitä on määrätty.

Täytyy vaan muistaa etten hukkaa enää itseäni, lähde sokeuden polulle jossa sisukkaasti taistelen vastustajan puolella. Itseäni minun tulee vaalia ja helliä, niin voin myös rakastaa muita ♥
Olipa harvinainen vuodatus, mutta tuli tunne päästä tämä kirjoittamaan. Kiitos ajastasi, se oli tärkeää minulle ♥

Ihanaa viikonloppua ♥